Nyt en oikein tiedä mitä tekisin? Aloitin tekstin jo kerran, ja pyyhin sen. Liian vakava aihe. Tällaisen bloginhan pitäisi olla kepeä ja hauska. Tuottaa iloa ja pieni mielihyvän hetki harmaan arjen keskelle. Lystikkäitä sattumuksia ja värikkäitä kuvia. Elämä vain harvoin on pelkkiä hassuja juttuja, aurinkoisia päiviä ja kuplivaa onnea. Yleensä se on kaikkea muuta kuin sitä.
Jos jollakulla elämä on pelkkää onnea, niin onneksi olkoon! Nauti siitä täysin siemauksin! Ajattelen usein, jos kuulen jonkun valittavan jostain pienestä ja vähäpätöisestä asiasta, että pienetpä ovat murheesi ystävä hyvä. Hanki oikea ongelma. Nyt joku saattaa odottaa, että kirjoittaisin seuraavaksi mieltäni vaivaavista suurista suruista ja ongelmista koko maailmalle (ihan kuin tätä blogia koko maailma lukisi), niin valitettavasti tuotan pettymyksen. En aio jakaa murheitani täällä. Ne eivät nimittäin kuulu kenellekään muulle kuin minulle.
Eräs asia elämässä, joka saa niskakarvani pystyyn ja savun tupruamaan korvista, on juuri tämä seikka, että ihmiset luulevat yksityisasioiden kuuluvan kaikille vapaasti riepotella. Miksiköhän yksityisasioita sanotaan yksityisasioiksi? Jos on oikein tarkkaavainen ja fiksu, saattaa huomata, että siinä sanassa piilee selitys.
Pientä sarkasmia saattaa olla havaittavissa tässä jutussa. Sarkasmi on hauska keksintö. Sen verran voin avautua, että pienyrittäjyys + raskas työ= känsät käsissä ja tyhjä tili. Viimeajat erittäin pinnalla ollut aihe elämässäni. Tärkeä asia, koska ylläripylläri se sananlaskun kissakaan ei elä pelkällä kiitoksella! Kiitos on tärkeä asia tietenkin. Kiitoksella ja kehuilla meikäläinen elää päivän tai pari, mutta sitten pitää saada kyllä jotain konkreettisempaa pöytään tai käypi huonosti. Suomen valtio ja päättäjät eivät ole vielä ihan hiffanneet tätä asiaa. Hassua, koska luulisi että siellä päättäjien palleilla istuu tavallista fiksumpaa väkeä? Jotenkin asia on käsitetty niin, että jos olet oma-aloitteinen ja työllistät itse itsesi kaupungissa, jossa ei juurikaan ole työtä tarjolla, niin siitä pitää vähintäänkin palkaksi ropsauttaa kunnon verot ja liuta muita maksuja. Jaksaahan nyt noin reipas ja työteliäs ihminen yhden Guggenhaimin tai moottoritien Hangosta Utsjoelle kustantaa siinä samalla kuin omatkin pöperönsä. Ei muuten jaksa. Eikä halua.
Olen tässä muutaman viikonlopunkin viettänyt töitä tehden ja niin vietän tämänkin, sekä seuraavan. Kysymys kuuluukin, kumpi mahtaa pamahtaa ensin? Pää vai selkä? Tämän jutun perusteella veikkaan päätä. Vitutus ja väsymys alkaa olla sen verran voimallista laatua.
Voimia kaikille arjen ahdistamille ja te, joiden elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista ja shamppanjan juomista, nauttikaa siitä, koska ennen pitkää ruusutkin kuihtuu ja shamppanja väljähtyy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!:)