Ystävällisyys ja ihmisarvo

Moi! Täällä taas. Tekee mieli kirjoittaa jotakin näköjään:)
Voisin aloittaa vaikkapa noista hymiöistä. Joku laittoi "Länsimaisen ihmisen ahdinko" ryhmään Facebookissa, että ahdistaa ihmiset jotka käyttävät hymiöitä jne. Itse käytän niitä erittäin paljon tekstiviesteissä ja täälläkin. Kuulun niihin ihmisiin, joiden täytyy olla aina ystävällisiä ja mukavia toisille ihmisille, vaikka ei aina huvittaisikaan. En halua vaikuttaa missään tapauksessa töykeältä tai epäystävälliseltä, olen huomannut. Mikäs sen töykeämmältä tuntuu, kuin töksähtävä tekstiviesti ilman yhtään hymiötä. Eihän viestin saaja voi tietää olenko laittanut viestin hymyssä suin ja iloisena, ellei siinä ole hymynaamaa. Luulee vielä että olen pahalla päällä tai loukkaantunut jostakin, jos viestissä lukee vain "ok". Eihän se käy päinsä. Laitan siis varmuuden vuoksi yleensä hymiön tai pari:)

Kanssaihmisille pitää olla aina ystävällinen, sehän kuuluu peruskäytöstapoihin. Olen huomannut, että aina en jaksa. Eurovaalien aikaan kaupan ulkopuolella seisoi tyyppi, joka kysyi saisiko hän puhua hieman politiikasta. Vastasin napakasti, "ET SAA!" Ja kävelin pois. Ei yhtään minun tapaistani. Yleensä pahoittelen hymyillen, että nyt on kiire, ei ehdi, anteeksi. Syyllisyys iski salamannopeasti välittömästi. Ei olisi tarvinnut olla noin epäkohtelias. Tunsin omantunnonpistoksia päiväkausia. No, viime viikolla kaupan edessä parveili Unicefin häiskiä. Kaupasta tullessani yksi äkkäsi minut ja lähti tulemaan kohti. Taas napakka "EI!!!" ja kävelin pois. Kuulin takanani, kuinka tyyppi sanoi toiselle matkien minua "EI!". Olin selvästi pahoittanut jonkun mielen. Kas kummaa, sillä kertaa tilanne lähinnä huvitti. Ei omantunnonpistoksia, en hakannut päätäni rattiin tai soimannut itseäni. Minusta on tulossa selvästi paha ja epäystävällinen ihminen, tai alan vihdoin tajuta, että voin itse määrittää sen, mitä otan vastaan muilta ja miten suhtaudun siihen. Voin sanoa ei!

Eräs asia, monien muiden lisäksi, on saanut niskakarvani nousemaan jälleen kerran pystyyn. Kuuntelen autossa yleensä radio NRJ kanavaa, ja kerran Tuija ja Laura puhuivat kuinka luottohäiriömerkinnät ovat Suomessa kasvaneet huimasti ja näitä LEIMAANTUNEITA on Turun alueella eniten. LEIMAANTUNEITA!!??!! Se sana särähti korvaani 100 desibelin voimalla. Minkälaiseksi ihminen leimaantuu jos hänellä on luottohäiriöitä? Epäihmiseksi, täysin paskaksi, hylkiöksi, mene liiteriin ja ammu itsesi kelvottomaksi??? Kyse on pelkästään rahasta. Sen ei pitäisi määrittää ihmistä ihmisenä, miten hän hoitaa raha-asiansa ja taloutensa. Nykypäivinä monella on vaikeaa taloudellisesti ja monet yrittävät selviytyä päivästä toiseen edes jotenkin. Kuten minä itsekin. Usein tuntuu, että elämä on pelkästään sitä, että joutuu repimään vähäisen toimeentulonsa raskaalla työllä ja muu onkin toisarvoista. Kunhan teet työsi kunniakkaasti, maksat törkeät verosi, eläkemaksusi ja kymmenen muuta, niin olet hyväksytty yhteiskunnan jäsen. Poikkeapa siitä, niin jo tulee lokaa niskaan ja ihmisarvosi on menetetty. Pienestä on kiinni ihmisen arvo tässä maailmassa.

Katselen tässä kirjoitellessani välillä Marttia, joka pötköttelee sohvalla vieressäni ja tunnen kuinka elämässä ovat tärkeimmät asiat kuitenkin ihana mallillaan. Ihmiset ovat mitä ovat, mutta koirat ovat aina pelkkää rakkautta ja hyväksyntää <3

Lopetus(ko)?

Mietiskelin tässä, että josko lopettaisin blogin pitämisen. Ei ehkä pidemmän päälle kuitenkaan ihan minun juttuni. Innostun joskus asioista kovasti, mutta jonkin ajan kuluttua saattaapi innostus hälvetä. Taitaa bloggailu kuulua tähän sarjaan.
Kiva oli kokeilla blogin pitämistä ja kirjoittaminen on mukavaa, mutta toisaalta mietin mitä kirjoittaisin ja miksi kirjoittaisin siitä mistä kirjoitan. Eiks selkeetä:)

Blogin kirjottaminen on vähän samanlainen juttu kuin Facebookissa postailu, eli kerrot sekä kuvaat elämäsi hienoja hetkiä ja juttuja. Pikkasen sillä mentaliteetilla, että katoppa näin hienosti menee mulla/meillä. Tehtiin perheen kanssa avokadopastaa, rosvopaistia ja vadelmasorbettijuustokakkua jotka nautittiin valko-puna- ja viherviinien kera kynttilöiden loisteessa, keskustellen ja naurahdellen päivän hauskoille sattumuksille. Kuva tapahtumasta tai ainakin ruuista. Totuus saattaa olla se, että kaikki söivät nakkikastiketta ja joivat joko maitoa tai Fantaa eri huoneissa telkkarien ääressä. Tai siis jos siitä oli kuva, niin luultavasti se oli totta, mutta tuskin päivittäistä. Meillä ainakin on harvinaista se, että kaikki istuvat saman pöydän ääressä ruoka-aikaan. Eihän sellaista arkikuvaa ole kiva laittaa Faceen, missä joku vetää makaronilaatikkoa lasittunut katse kiinnittyneenä tv-ruutuun. Myöntäkää pois, kilpavarustelua koko bloggailu ja kaikki muukin someilu.

Kattokaapa kun mulla on taas kerran eettinen ongelma. Tästä on tullut muuten yleinen vitsi tyttären kanssa. Hän kysyy usein onko mulla taas joku eettinen ongelma. Niitä meinaan riittää. Kun en oikein tykkää juuri tästä ilmiöstä, että jutuilla ja kuvilla kehua retostellaan oman elämän asioita ja itsekin kuitenkin teen niin jatkuvasti. Miksi??? Tai en nyt mielestäni kehua retostele, mutta laitan ne kivat jutut helposti Faceen tai kirjoittelen tänne, ihan niin kuin monetsadat-tuhannetmiljoonat muutkin. Miksi on niin tärkeätä kertoa muille ihmisille, joista suurin osa on ventovieraita, että mulla menee kuulkaas superhyperhelvetin hyvin ja elämäni on perkuleen fantastisen laiffii!!! Vaikka ei olisikaan.

Huomenna laitan Faceen kuvan Maisasta, koska hän täyttää 10 vuotta ja koirien kuvat on suloisia.

Ihminen on kummallinen olento, enkä ymmärrä kaikkia niiden aivoituksia ja kotkotuksia. Enkä ymmärrä usein omianikaan. Pidän siis ainakin tauon bloggailussa, kenties lopetan kokonaan tai luon uuden blogin nimellä "Sarkasmia ja pientä vittuilua". Tuntuisi sujuvan sen suuntainen kirjoittelu.

Näillä fiiliksillä, se on moro!